Blogi

M. A. Castrénin seura – muistoja matkan varrelta

Maailman ensimmäinen suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden kokous pidettiin 22.–27.5.1989 Joškar-Olassa. Se oli hyvin merkityksellinen sekä tulevalle M. A. Castrénin seuralle että minulle. Olin yrittänyt päästä Marinmaalle, jossa edeltäjäni prof. Alho Alhoniemi oli käynyt 1980-luvulla kaksi kertaa odotettuaan tätä mahdollisuutta 1960-luvun alusta asti. Vaikka Suomen ja Neuvostoliiton välillä toimi tieteellis-tekninen yhteistyökomitea, joka myönsi tutkijoille apurahoja eli käytännössä matkustuslupia vastavuoroisesti kumpaankin maahan, suomalais-ugrilaisille alueille oli hyvin vaikea matkustuslupaa saada. 1980-luvun lopussa Neuvostoliitto oli tiensä päässä (asia toki varmistui vasta myöhemmin), ja ilmapiiri oli huomattavasti lientynyt: glasnost eli avoimuuden aika oli alkanut.

Suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden kokouksen tärkein primus motor oli marilainen kirjailija Nikolaj (Miklaj) Rybakov, joka oli sekä Marin kirjailijaliiton puheenjohtaja että Neuvostoliiton kirjailijaliiton hallituksen jäsen. Marista tuli kutsu yhdeksälle suomalaiselle: neljälle tutkijalle (minun lisäkseni Raija Bartens, Seppo Lallukka ja Urpo Vento), neljälle kirjailijalle (Leena Laulajainen, Anita Konkka, Inkeri Kilpinen ja Erkki Mäkinen) sekä Yleisradion edustajalle (Asta Heickell). Kokouksen virallisia edustajia oli yhteensä kuutisenkymmentä monilta Neuvostoliiton suomalais-ugrilaisilta alueilta sekä Unkarista ja Virosta.

Kokous oli veret seisauttava, sillä siellä puhuttiin kaikesta aiemmin vaietusta vapaasti ja avoimesti. Päällimmäisenä ongelmana tulivat esiin Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen kansallisen kulttuurin heikkous ja pelko oman äidinkielen häviämisestä. Paljon puhuttiin myös näiden kansojen surullisesta historiasta Neuvostoliitossa: oikeudettomuudesta, Stalinin ajan teloituksista, kulttuurin tukahduttamisesta jne. Kokouksessa päätettiin perustaa Suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden liitto, nykyinen Suomalais-ugrilaisten kirjallisuuksien liitto, joka on sen jälkeen järjestänyt kongresseja muutaman vuoden välein eri puolilla suomalais-ugrilaista maailmaa.

Kun me suomalaiset kokousedustajat matkustimme kotiin eli puksutimme pakolliset kaksi vuorokautta junassa Suomeen, heräsi ajatus perustaa seura vaalimaan suomalais-ugrilaista yhteistyötä, tekemään näitä kansoja tunnetuksi Suomessa ja toisaalta avustamaan ja tukemaan niitä Neuvostoliitossa. M. A. Castrénin seura perustettiin 22. tammikuuta 1990. Sen tarkoitukseksi määriteltiin: 1. luoda yhteyksiä ja edistää vuorovaikutusta Suomen sekä Venäjällä asuvien uralilaisia kieliä puhuvien kansojen välillä,  2. tehdä tunnetuksi näiden kansojen kulttuuria Suomessa sekä 3. tukea niiden kulttuuripyrkimyksiä ja oman kielen viljelyä. Tuohon aikaan ei tällaista organisaatiota ollut. Suomi-Neuvostoliitto-Seura ja siitä siinnyt Suomi-Venäjä-Seura (SVS) olivat profiloituneet hyvin toisella tavalla.

M. A. Castrénin seuran hallitukseen haluttiin sekä tieteen, taiteen (mm. kirjallisuus ja musiikki) että yhteiskuntaelämän edustajia. Seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kirjailija Leena Laulajainen, joka toimi seurassa pitkään ja ansiokkaasti. Ensimmäiseksi saatiin käyntiin stipendiaattivaihto Suomen ja Marin välillä.

V. 1991 oli edessä suurponnistus: Uralilainen kirjallisuuskonferenssi Kieli on kotimaani, joka pidettiin Espoossa; siihen osallistui n. 80 henkeä uralilaisilta alueilta. Pienellä porukalla järjestettiin suurta.

Opetusministeriössä laadittiin v. 1993 eduskunnan toimeksiannosta Suomen sukukansaohjelma, joka käynnistyi v. 1994. Sukukansaohjelma annettiin M. A. Castrénin seuran hallinnoitavaksi, ja sitä ohjaamaan perustettiin neuvottelukunta. Ohjelman keskeisenä tavoitteena oli alusta lähtien ennen kaikkea edistää kansallisten kielten kehittämistä opetuksen ja viestinnän välineinä.

Keskeisimmällä sijalla seuran toiminnassa on ollut suomalais-ugrilaisten kansojen kulttuurin tukeminen. M. A. Castrénin seura on tukenut satoja ruohonjuuritason hankkeita, mm. kirjojen ja sanoma- ja aikakauslehtien julkaisemista uralilaisilla kielillä. Sukukansaohjelman kautta on "pienten" hankkeiden ohella tuettu suunnitelmallisesti myös laajempia projekteja: on mm. julkaistu äidinkieliset historian kirjat ja kansallisen kirjallisuuden antologiat mareille, mordvalaisille, komeille ja udmurteille. Näistä projekteista sovittiin paikallisten opetusministeriöiden kanssa, jotta ne saatiin hyväksytyiksi koulujen ohjelmaan. On järjestetty nuorille kirjoittajakursseja Komissa, Marissa, Mordvassa, Udmurtiassa ja Karjalassa, avustettu kansallisen kielen esiin tuomista sähköisissä medioissa näillä alueilla, tuettu monenlaisia lehti-, radio- ja tv-hankkeita. Kuriositeettina voi mainita YLE:n viikkokatsaukset, joita lähetettiin monen vuoden ajan vuorotellen mariksi, ersäksi, mokšaksi, komiksi ja udmurtiksi sekä eetterissä että internetissä. Hankkeet on kaikki toteutettu yhteistyössä paikallisten toimijoiden kanssa, ei ylhäältäpäin annettuina. Museo- ja kirjastoalan yhteistyö on tukenut suomalais-ugrilaisten alueiden usein pieniä ja taloudellisten ongelmien kanssa painivia yksikköjä.

Tukea on arvostuksen muodossa annettu myös kilpailujen kautta: MAC on jakanut kirjallisuuspalkintoja ja journalistipalkintoja äidinkielellään kirjoittaville suomalais-ugrilaisille kirjailijoille ja journalisteille.

Korkeakouluyhteistyö on ollut minun kannaltani erittäin tärkeää. Suomalaisiin korkeakouluihin ja tutkimuslaitoksiin on kutsuttu satoja Venäjän suomalais-ugrilaisia jatko-opiskelijoita ja tutkijavieraita, ja vastaavasti suomen kieltä on opetettu Marissa, Komissa, Mordvassa ja Udmurtiassa syntyperäisten suomalaisten kieliassistenttien voimin. Näin kuhunkin näiden alueiden yliopistoista on muodostunut suomen kieltä taitava tutkijayhteisö. Tutkijavieraat ovat olleet erityisesti Turun yliopiston kannalta erityisen tärkeitä yhteisprojektiemme takia (olemme mm. laatineet yhdessä yli 10 etäsukukielen sanakirjaa, sekä kaksikielisiä että käänteissanakirjoja).

M. A. Castrénin seura on tehnyt tunnetuksia uralilaisten kansojen kulttuuria Suomessa. Keskeisin vuosittainen tapahtuma on ollut  sukukansapäivä syksyisin. Eivätkä vähäisiä ole olleet muutkaan jäsentapahtumat. Osana tätä toimintaa voi pitää myös seuran järjestämiä kulttuurimatkoja, joita on tehty Mariin, Komiin ja Udmurtiaan kaksikin kertaa, Mordvaan ja Hanti-Mansiaan kerran.

M. A. Castrénin seura on myös luonut yhteyksiä ja edistänyt kanssakäymistä Venäjän suomalais-ugrilaisten kanssa mm. korkeakouluyhteistyön ja kirjasto- ja museoalan yhteistoiminnan kautta. Suomalaiset ovat seuran avulla voineet osallistua erilaisiin konferensseihin ja Venäjän uralilaiset puolestaan suomalaisiin konferensseihin ja tapahtumiin. Kolmikantayhteistyö Viron, Suomen ja Unkarin välillä on niin ikään hyödyttänyt Venäjän suomalais-ugrilaisia.

MAC:n toiminnasta voisi tuoda esiin monia tärkeitä ihmisiä, mutta haluan tässä nostaa esiin vain yhden eli seuran pitkäaikaisen puheenjohtajan Ildikó Lehtisen. Ildikó ei ollut pelkästään pj, vaan seuran palkaton työmyyrä, joka kulutti voimiaan ja energiaansa seuran toiminnan hyväksi itseään säälimättä. Hän oli myös ehtymätön ideanikkari, eli hän keksi uusia yhteistyön ja tuen kohteita ja tapoja, välillä radikaalejakin. Toisinaan suorastaan tuntui, että hän oli hallituksen nuorin ja intomielisin edustaja. Museoyhteistyö lepäsi kokonaan hänen harteillaan, ja sehän tuotti monenlaisia tuloksia yhteisjulkaisuista verkkonäyttelyihin. Ildikó myös johti useimpia kulttuurimatkoja ja huolehti niillä sekä ohjelman sujuvuudesta että osanottajien hyvinvoinnista.

M. A. Castrénin seura oli uranuurtaja suomalais-ugrilaisen yhteistyön alalla 1990-luvulla. Tällaisia yhteistyösuhteita ei ollut aikaisemmin. 1920–30-luvun alkuvuosikymmenien sgr. kulttuurikongresseja järjestivät Suomi, Viro ja Unkari, mutta niihin eivät Neuvostoliiton suomalais-ugrilaiset kansat päässeet osallistumaan. NL:n ajan rautaesirippu oli yhteistyön este. Melko nopeasti 1990-luvulla Suomi-Venäjä-Seura loi nahkansa ja alkoi etsiä uutta painopistettä tai perustetta toiminnalleen. Sekin alkoi tehdä matkoja Venäjän uralilaisille alueille, järjestää suomalais-ugrilaisia tapahtumia Suomessa ja organisoida erilaisia yhteishankkeita. SVS tuli myös keskeiseksi toimijaksi suomalais-ugrilaisten maailmankongressien järjestäjänä, ovathan sen rahavarat ja organisaatio olleet vanhastaan aivan toista luokkaa kuin MAC:n, jossa toimintaa on pyöritetty milloin yhden, kahden tai puolentoista hengen voimalla.

Jos 1990-luvun alku oli yhtä sukukansatyön juhlaa ja riemua (tuntui, että uusia yhteistyön muotoja löytyy jatkuvasti), 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmen vei aivan toiseen suuntaan. Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) tilasi selvityksen  Sukukansaohjelman toiminnasta v. 2005. Siinä linjattiin, että tarvitaan uusia, suuria, merkittäviä ja näyttäviä yhteistyöprojekteja Suomen ja Venäjän kesken suomalais-ugrilaisten kansojen alalla. Selvityksen tekijä prof. Riho Grünthal tuskin ajatteli, että nämä megaprojektit korvaisivat aiemman ruohonjuuriyhteistyön, mutta... kuinka sitten kävikään. OKM painosti neuvottelemaan Venäjän ministeriön kanssa, ja välillä neuvottelut käytiin MAC:n pään yli, ilman että niistä tai niissä annetuista lupauksista olisi koskaan saatu mustaa valkoisella. Vapaan kansalaisjärjestön asema oli uhattuna, kun OKM:n edustaja istui väliin MAC:n hallituksen kokouksissa ohjaamassa toimintaa. Samaan aikaan Putinin Venäjä kiristi otettaan vähemmistökansoista. Tuntui mahdottomalta hieroa megaprojektia suomalais-ugrilaisesta yhteistyöstä Venäjän kanssa, kun mm. MAC:n ajamat kielipesät tuomittiin naapurissa segregaatioksi, toiminnaksi, jota ei pidä Venäjälle tuoda.

Valtionhallinnossahan instituutiot, jotka sinänsä toimivat hyvin ja tuottavat tulosta, ajetaan nykyideologian mukaan tietyn vuosimäärän jälkeen alas uudistumispakon nimissä. Sukukansaohjelma lopetettiin. Jäljelle siitä jäivät CIMO:n kautta jaettavat stipendit Venäjän suomalais-ugrilaisten alueiden opiskelijoille ja tutkijoille sekä suomen kielen opetus yhdessä  alueiden yliopistossa kerrallaan sekä vuosittain pieni määrä OKM:n apurahoja Suomalais-ugrilainen kulttuuriyhteistyö Venäjän kanssa -nimikkeen alla.

Pitkään olimme hiljaiselon vaiheessa. Tilanne huolestutti, koska uralilaiset kansat ja kielet ovat nyky-Venäjällä jo lähes yhtä uhattuina kuin Neuvostoliiton pysähtyneisyyden aikana, eli tarvetta rajat ylittävään suomalais-ugrilaisten kulttuurien tukemiseen ja yhteistyöhön on entistä enemmän.

Sirkka Saarinen

professori emerita

Teksti pohjautuu M. A. Castrénin seuran vuosikokouksessa 28.4.2015 pidettyyn 25-vuotisjuhlaesitelmään.

Venäjän aloitettua hyökkäyssodan Ukrainaan helmikuussa 2022 yhteistyö Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen kanssa keskeytettiin ja M. A. Castrénin seuran juuri päätetyt hankkeet jäädytettiin. OKM:n hakumenettely nimettiin Suomalais-ugrilaiseksi kansainväliseksi kulttuuriyhteistyöksi, ja seura joutui suuntaamaan toimintaansa entistä enemmän Venäjän ulkopuolelle, erityisesti kotimaahan, Viroon ja Unkariin.