Blogi
Taistelutoveri, roolimalli, ystävä
Professori emeritus János Pusztay – 24.2.2025
Valmistellessani tätä luentoa löysin useita ajankohtaisia kysymyksiä, joiden hahmotteluun tämä muistotilaisuus tarjoaa mahdollisuuden. Olisi tietysti ollut paljon parempi, jos näistä asioista olisi voitu keskustella Arvon eläessä, jolloin meillä olisi ollut tilaisuus kuulla hänen omaan elämänviisauteensa pohjautuvia mielipiteitään ja neuvojaan. Ja parempi erityisesti siksi, että hän omalla toiminnallaan olisi antanut vastaukset kysymyksiini.
Ensinnäkin – ja ehkä tämä on kysymys elämän loppusuoraa lähestyvän vanhemman ihmisen näkökulmasta – etsin vastausta kysymykseen, onko siinä, mitä teemme suomalais-ugrilaisen kirjallisuuden parissa, mitään järkeä.
Nykyisinä poliittisesti ja taloudellisesti vaikeina aikoina, jolloin maailman ja joidenkin kansojen kohtalo on yhä epävarmempi, saattavat globalisaation kasvavan vaikutuksen vuoksi, erityisesti Euroopassa, sellaiset arvot kuin isänmaa, eri kansojen kulttuuri ja kulttuurin myötä myös kieli kadota tai olla katoamassa. Tämä koskee erityisesti pieniä kansoja, kuten Unkarin etnistä vähemmistöä, johon kuuluvia ihmistä asuu yli miljoona Unkarin ulkopuolella, olkoonkin, että heidän uusi kotimaansa on jokin Euroopan unionin jäsenvaltio. Valitettavasti Venäjän etnisistä vähemmistöistä, myös kielisukulaisistamme, sekä niiden kulttuurista ja kielestä, joiden syrjäytyminen ja myöhemmin sukupuuttoon kuoleminen johtaa ennemmin tai myöhemmin väistämättä niiden katoamiseen ja sulautumiseen, puhutaan hyvin vähän tai ei lainkaan. Euroopan unionille maahanmuuttajat ovat paljon tärkeämpiä kuin Euroopan unionissa tai sen naapurimaissa asuvat kansalliset vähemmistöt, joiden väkiluku on useita miljoonia.
Lyhyesti sanottuna näissä olosuhteissa herää kysymys, onko mitään järkeä käsitellä sellaisen kansan kirjallisuutta, joka on tuomittu assimilaatioon, jolla on heikko kansallinen itsetietoisuus ja jonka väkiluku vähenee. Etenkin, kun maan kielienemmistö suhtautuu halveksivasti kielisukulaisiimme ja heidän kulttuureihinsa pitäen heidän kulttuurejaan ja kieliään arvottomina ja tarpeettomina. Ajatus etnisesti puhtaan valtion luomisesta ja epäonnistunut hullu ajatus homo sovieticuksen ja myöhemmin homo russlandicuksen luomisesta on johtanut siihen, että äidinkieli on suljettu pois kouluista ja että äidinkielisten tiedotusvälineiden ja kaunokirjallisuuden julkaiseminen on vähentynyt.
Haluaisin kuitenkin tuoda esimerkkinä pienen nuorisoryhmän ponnisteluja äidinkielensä pelastamiseksi ja miten he käyttävät siihen internetiä. Puhuin tästä mahdollisuudesta suomalais-ugrilaisten kansojen neljännessä maailmankongressissa Tallinnassa vuonna 2004 ja yksityiskohtaisemmin Tartossa muutama vuosi sitten pidetyssä konferenssissa. Äidinkielen ja sen myötä kulttuurin ja viime kädessä kansan kohtalo riippuu nuorista, politiikalta kun ei voi odottaa mitään hyvää.
Tätä kuvaa väestöpyramidin kääntyminen kärjelleen.
Se herättää myös kysymyksen siitä, onko kääntämällämme ja popularisoimallamme kirjallisuudella ylipäätään mitään arvoa? Tätä kysymystä meidän on käsiteltävä tänään Arvo Valtonin muistotilaisuudessa, koska suuri osa hänen elämästään ja kirjallisesta toiminnastaan oli omistettu Venäjällä asuvien kielisukulaistemme kirjallisuuden kääntämiselle ja popularisoinnille.
Kun puhutaan pienistä kansoista, pienistä kielistä ja pienten kielten kirjallisuudesta – mitä tämä sana "pieni" tarkoittaa? Ei ole sattumaa, että Valton on antanut yhdelle kaunokirjallisista sarjoistaan nimeksi "Pienten kansojen suuri kirjallisuus". Venäjällä sanalla "pieni" on kuitenkin myös semanttinen merkitys "vähemmän arvokas". Joskus se on jopa sen hallitseva merkitys. Tästä syystä on käynyt niin, että kun kielinaapuriemme kirjallisuutta käännetään venäjäksi, teosta vääristellään sen sijaan, että se käännettäisiin. Ikään kuin "korotetaan" se venäläisen kulttuurin korkeaan tyyliin. Tietenkin suomalais-ugrilainen kirjallisuus sisältää myös heikompia teoksia, kuten kaikki kirjallisuus, myös niin sanottu suuri kirjallisuus.
Onko olemassa "pientä" kirjallisuutta? Myös suomalais-ugrilaisen kirjallisuuden tutkija Péter Domokos käyttää sanaa "pieni" kirjassaan "The Formation of the Literature of the Smaller Uralic Peoples"(A kisebb uráli népek irodalmának kialakulása, Budapest, 1985).
Kansat, jotka eivät asu omassa itsenäisessä maassaan, ovat usein epäedullisessa asemassa lähes tuntemattoman kulttuurinsa ja kirjallisuutensa vuoksi. Onneksi on kuitenkin silloin tällöin löytynyt muutamia poikkeuksellisia kirjailijoita tai runoilijoita, joita tutkijat ja kääntäjät ovat nostaneet esiin ja jotka ovat jopa päässeet kansainväliseen kirjallisuuden valokeilaan ja luoneet eräänlaisen muotivirtauksen kirjallisuus- ja runouspiireissä. Tällainen oli esimerkiksi Juvan Šestalov, joka oli etnisyydeltään mansi ja ehkä myös hantitaustainen Jeremey Ajpin, joka ei kirjoittanut teoksiaan äidinkielellään ja jonka en näin ollen katsoisi olevan suomalais-ugrilainen kirjailija. Arvo Valtonin erinomaisen kirjasarjan aiheena on tietysti joukko muitakin lahjakkaita tekijöitä.
Ajpinia koskeva huomautukseni viittaa siihen, että kirjallisuudella on usein paljon tärkeämpi rooli etnisille vähemmistöille kuin muille, niin sanotuille suurille kansoille. Pienten ja uhanalaisten kansojen kohdalla kirjallisuudella on suuri merkitys kielen kehittämisessä, kansallistunteen vahvistamisessa ja siten kyseisen kansan selviytymisessä. Kirjallisuus on myös auttanut elvyttämään kansoja ja kieliä, joiden luultiin kadonneen. Sallikaa minun viitata ilmiöön, jota voisi kutsua myös kokeiluksi, nimittäin siihen, että on olemassa kolme kirjailijaa, jotka kirjoittavat säkeitä liivin kielellä, jota puhuu äidinkielenään enää vain muutama ihminen. Valts Ernštreits, Baiba Damberga ja Ķempi Kārl, alias Karl Pajusalu, joka on tunnettu viron kielen professori ja joka kirjoittaa runoja Salatsin liivin kielellä, joka kuoli sukupuuttoon kaksisataa vuotta sitten. Tähän mennessä on julkaistu kolme nidettä kahdella kielellä (Salatsin liivi ja viro) ja kolmella kielellä (Salatsin liivi, viro ja latvia). Olemme hiljattain julkaisseet unkarinkielisen kokoelman, jonka olen kääntänyt osana "Báthory téka Literatura – Opera" -sarjaa.
Pieni huomio tässä yhteydessä on se, ettei ole kyse vain pienten kansojen kirjallisuudesta, joka ei saa riittävästi huomiota kansainvälisessä kustantajaverkostossa. Globalisoituneessa ja ideologisesti yhä yksipuolisemmaksi muuttuvassa maailmassamme – koska se on tehty yksipuoliseksi – kustantajien kiinnostuksen kohdealue on kaventunut, ja tämä johtuu vain osittain tietämättömyydestä. On olemassa tietty suuntaus, ja tässä yhteydessä haluaisin mainita unkarilaisen esimerkin, jolla ei ole mitään tekemistä "pienen" kirjallisuuden kanssa, vaan suomalais-ugrilaisten sukulaistemme kanssa. Tietynlainen ideologinen yksipuolisuus käännettävien kirjailijoiden valinnassa on yleistymässä, esimerkiksi unkarilaisen kirjallisuuden kääntämisessä vieraille kielille, kun suuri osa vasemmistoliberaalien kirjailijoiden teoksista on käännetty saksaksi. Tästä on seurauksena ollut se, että monien muiden maiden kustantajat katsovat, mitä saksalaiset ovat julkaisseet ja muokkaavat sitten omia julkaisuohjelmiaan sen mukaisesti.
Juuri tämän tilanteen vuoksi siinä, mitä me teemme on järkeä.
Meidän on osoitettava omille sukulaiskansoillemme, että ulkomailla ollaan kiinnostuneita heistä kansoina ja kulttuureina. Olisi hyvä, jos tästä kirjoitettaisiin myös täällä meillä, mutta se ei riitä. Muistutan teitä niistä ajoista, jolloin järjestimme unkarinkielisen kesäyliopiston Venäjällä asuville suomalais-ugrilaisten kansojen edustajille. Miten innostuneesti otettiinkaan vastaan Venäjällä asuvaa suomalais-ugrilaista väestöä koskevat tieteelliset luennot siitä, miten paljon heistä tiedettiin Länsi-Euroopassa jo vuosisatoja sitten. Paikallisessa lehdistössä tätä tapahtumaa, tai pikemminkin kesäyliopistoa yleensä, ei kuitenkaan juurikaan mainittu Venäjän suomalais-ugrilaisissa tasavalloissa (yhtä tai kahta poikkeusta lukuun ottamatta). Tai toinen esimerkki: Badacsonyissa vuonna 2015 pidettyä suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden kongressia ja sen yli 30 julkaisua eri suomalais-ugrilaisten kielillä ei mainittu. Vaikka luento pidettiin hankkeesta "12 kauneinta unkarilaista runoa", tarkoituksena oli nimenomaan näyttää esimerkkiä, jotta hekin voisivat järjestää tällaisia tapahtumia omassa maassaan. Valitettavasti näin ei käynyt, mutta tällaisilla tapahtumilla voi olla valtava vaikutus identiteetin vahvistamiseen. Näin oli esimerkiksi ulkomailla asuvien unkarilaisten kohdalla, sillä osa kirjan "12 kauneinta unkarilaista runoa" kirjoittajista oli syntynyt niin sanotussa "vanhassa Unkarissa", alueella, joka oli jo osa toista valtiota Trianonin sopimuksen jälkeen. Paikalliset opiskelijat, 600-800 unkarilaista syntyperää olevaa opiskelijaa, lausuivat yhdessä näiden runoilijoiden säkeitä. Esimerkiksi Szabadkassa (nykyisessä Suboticassa) Dezső Kosztolányin runo esitettiin kaupungintalon edessä aikana, jolloin unkarilaisia pahoinpideltiin Serbiassa usein. Onneksi näiden kahden maan, Unkarin ja Serbian, väliset suhteet ovat sittemmin muuttuneet huomattavasti – ja myönteiseen suuntaan.
Meidän on osoitettava maailmalle - erityisesti omille itsenäisessä maassa asuville kielisukulaisillemme – Venäjällä asuvien kielisukulaistemme kulttuurin ja kirjallisuuden arvo. Tällä alalla meillä ei mene hullummin. Virossa voimme Valtonin erinomaisen kirjasarjan ansiosta tutustua Venäjällä asuvien kielisukulaistemme kirjallisuuden parhaimmistoon, mikä on herättänyt myös kansainvälistä huomiota. Myös Suomessa julkaistaan säännöllisesti suomalais-ugrilaisten kansojen kirjallisuutta. Meillä Unkarissa ei kuitenkaan ole tähän selkeää näkemystä. Julkaistu teos on ollut niin sanotusti muutaman innokkaan ja sitoutuneen asiantuntijan henkilökohtainen hanke, joka pyrkii saamaan taloudellista tukea. Onneksi tukea tällaisille ponnisteluille on tullut suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressin unkarilaiselta kansalliselta järjestöltä, jota johtaa sen puheenjohtaja Éva Rubovszky. Näkemyksestä puheen ollen – pyydän anteeksi, että korostan omaa toimintaani – sekä Szombathelyssä aikoinaan toimineen uralistiikan laitoksen, jonka johtajana toimin, että Collegium Fenno-Ugricumin ohjelmatoimintaan kuului suomalais-ugrilaisia kansoja koskevan kirjallisuuden julkaiseminen ja popularisointi. Laitoksen julkaisu Minoritates mundi – Literatura sekä Collegium Fenno-Ugricumin LiteratUral -kirjasarja ovat näiden toimien tulosta. Laitoksen kahden vuosikymmenen aikana julkaisemien useiden kirjasarjojen 150 julkaisun joukossa oli kirjallisuussarja, jonka yli kaksi tusinaa nidettä sisälsi viron- ja suomenkielisen kirjallisuuden lisäksi kirjoja Venäjällä asuvien suomalais-ugrilaisten kansojen kirjallisuudesta, kuten udmurtiksi kirjoitetut Ašaltši Okin ja Ar-Sergin, marin kielellä Pet Peršutin ja nenetsin kielellä kirjoitetut Juri Vellan teokset. Lisäksi mordvalaisen ja inkerinsuomalaisen lyyrisen runouden antologian sekä karjalaisia, inkerinsuomalaisia ja suomalaisia balladeja. Nämä ovat pääasiassa kaksikielisiä painoksia eli alkuperäistekstin ohella on unkarinkielinen käännös. Suurin osa sarjasta koostui kuitenkin virolaisen ja suomalaisen kirjallisuuden valikoimista, novelleista ja antologioista. Collegium Fenno-Ugricumin LiteratUral-sarjaan, johon kuuluu yhteensä kolme tusinaa kirjaa, kuuluvat myös Badacsonyissa vuonna 2015 pidetyn suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden kongressin julkaisut (yli 30 antologiaa suomalais-ugrilaisilla kielillä), kirjasarja neljällä kielellä (antologia: Nadii Muš, Obrezkova, Albertina) sekä "12 kauneinta unkarilaista runoa" -kirjasarjan käännökset useilla eri suomalais-ugrilaisilla kielillä.
Minulla on ollut jotain, minkä varaan rakentaa. Budapestin Loránd Eötvös -yliopiston (ELTE) suomalais-ugrilaisen tutkimuksen laitos toimi professori Gábor Bereczkin johdolla kirjallisuustyöpajana. Kielitieteellisen työnsä lisäksi professori Gábor Bereczki on kääntänyt useita virolaisia ja suomalaisia romaaneja (A. Tammsaare: Totuus ja oikeus, J. Kross: Keisarin hullu, V. Linna: Tuntematon sotilas, L. Viita: Moreeni) sekä yhden virolaisen draaman (A. H. Tammsaaren Judith). Hän on koonnut pienempien suomalais-ugrilaisten kansojen kansanperinteitä käsitteleviä antologioita (Földisten lánykérőben, Hozott isten, holdacska), laatinut samalla kaikki niiden raakakäännökset sekä tuottanut erinomaisen "raakakäännöksen" Kalevipojasta.
Koko Bereczkin perhe osallistui niin virolaisen kirjallisuuden kuin Vironkin yleiseen popularisointiin (Az észt irodalom kistükre [Viron kirjallisuuden pieni peili], Észt költők [Virolaiset runoilijat], Harangok halk kondulása * Kellade hellus. Twentieth-century Estonian lyrics, Perhonen kuoriutuu kotelostaan * Kookonist kooruv perhonen. Näytteitä virolaisesta lyhytproosasta vuosisadan vaihteesta).
Professori Péter Domokos, pienempien uralilaisten kansojen kirjallisuuden tutkija, kirjallisuuden järjestäjä ja AFUL:n puheenjohtaja, työskenteli myös laitoksella. (A finn irodalom fogadtatása Magyarországon [Suomalaisen kirjallisuuden vastaanotto Unkarissa], Az udmurt irodalom története [Udmurtilaisen kirjallisuuden historia], A kisebb uráli népek irodalmának kialakulása [Pienten uralilaiskansojen kirjallisuuden kehitys] jne.).
Laitoksen kollegat ja entiset opiskelijat osallistuivat useiden kirjallisuuden ja kansanperinteen teosten julkaisemiseen ja kääntämiseen (Udmurtin eepos Dorviži, Ostjakkilaiset sankarilaulut, Ruhtinas Tjuštjan).
Nuoruudessani, kun jo työskentelin laitoksella, kirjoitin melko paljon suomalais-ugrilaisesta kirjallisuudesta ja kansanperinteestä, ja tein myös käännöksiä. Olen koonnut nämä kirjoitukset kirjaan "Kirjalliset vaellukset Itämereltä Uralille"(Irodalmi barangolások a Balti tengertől az Urálig) ja käännökset ovat hiljakkoin ilmestyneissä julkaisuissa (uraLíra). Tämän henkisen matkatavarani kanssa palasin kotikaupunkiini Szombathelyiin, jossa perustin uralilaisten kielten laitoksen, muokkasin sen ammatillista profiilia ja loin perustan useille kirjasarjoille, kuten edellä mainitulle kirjallisuussarjalle. Myöhemmin julkaisin Collegium Fenno-Ugricumissa kirjallisuussarjan LiteratUral.
Seuraavaksi suurin inspiraatio tuli Arvo Valtonilta tai oikeastaan hänen teoksistaan. Ne vahvistivat ajatuksen siitä, että pienten suomalais-ugrilaisten kansojen kirjallisuutta olisi esiteltävä ja julkaistava. Kun perustin Collegium Fenno-Ugricumin, aloitin siellä myös edellä mainitun kirjallisuussarjan nimeltä LiteratUral, jossa aloin julkaista myös nelikielisiä lyriikan antologioita. Tässä suhteessa Arvo Valtonin nelikielinen kirjasarja toimi minulle konkreettisena mallina, koska seurasin hänen työtään ihaillen ja suoraan sanottuna myös jonkinlaisella kateudella, yhtäältä hänen näkemystensä ja aikaansaamistensa vuoksi ja toisaalta myös siksi, että hän onnistui aina saamaan taloudellista tukea kirjasarjoilleen ja suomalais-ugrilaisten kansojen kirjallisuutta käsitteleville teoksilleen.
Oli tärkeä opetus, että Arvo kehitti konseptiota. Kuten sanonta kuuluu: suuret mielet kohtaavat. Näkemyksemme olivat samansuuntaisia. Olen myös kääntänyt melko paljon suomalais-ugrilaista kirjallisuutta (mari: Pet Peršut: Kytky süan * Hangyalagzi (Muurahaisen hää, Majd' minden szó feledésbe merült * Unohdin lähes kaikki sanat. Inkeri finn líra [kääntäjät: Pusztay + László Fábián], Aarne Puu: Papírvilág * Paberist maailm [kääntäjät: Pusztay + Márta Csire], Juri Vella: Fehér kiáltások, Пизелонь каштаз - Berkenyekoszorú. (Válogatás a legújabb mordvin lírából [kääntäjät: Pusztay + László Fábián], Ei kaadu! - Nem bukik el! [Suomalaisten runoilijoiden runoja vuoden 1956 vallankumouksen kunniaksi] [kääntänyt Pusztay + László Fábián], Liivin kansanrunous: Kuten tiedän, laulan * Kui ma muoštab, nei ma lōlab, Setu epic: Peko, Setu eeppiset runot: Suuret häät, Neidon surmalaulu). Latvia: A. Pumpurs: Karhunkaataja – kaikki J. Pusztayn kääntämiä).
Minäkin olen kääntänyt melko paljon suomalais-ugrilaista kirjallisuutta. Mikä koskee konseptiota, näin syntyi idea eeposten kääntämisestä. Mielestäni Itämeren alueen eepokset – alkaen Kalevalasta, jatkuen Kalevipojalla ja Setu-eepoksella ja päättyen Latvian eepokseen (Karutapja) – muodostavat eeposten ketjun. Käännettyäni nämä kaksi eeposta – Peko ja Karutapja – kirjoitin itse kolmannen, Somatun.
Intensiivisempi yhteydenpito Arvon kanssa tapahtui Suomalais-ugrilaisten kirjallisuuksien liiton (AFUL) työn puitteissa, mutta enimmäkseen etäyhteyksien muodossa. Liiton alkuperäisenä ajatuksena oli saattaa yhteen Viron, Suomen, Unkarin ja Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen kirjallisuudentutkijat, kirjailijat ja runoilijat ja mahdollistaa heidän yhteistyönsä. Tämä on kuitenkin rajoittunut muutaman vuoden välein järjestettäviin kirjailijakongresseihin. Mutta olisi erittäin tärkeää, että AFUL toimisi hyvin, eikä vain muodollisesti, vaan että se laatisi mielekkäitä ohjelmia, neuvotteluja ja erikoiskonferensseja, jotta kirjailijat, runoilijat ja kääntäjät voivat työskennellä yhdessä. Myös kääntäjät, koska meidän on perehdytettävä heidät kääntämisen muotoihin ja vaatimuksiin. Annan teille esimerkin.
Dezső Kosztolányin runo "Koidikujoobumus"(Aamuhumala) on yksi unkarilaisen lyyrisen runouden hienoimmista teoksista. Kääntäjää hämmentävät suuresti vapaalta säkeistöltä vaikuttava säkeistömuoto ja hienosti muotoiltu riimikaavio.
Várj csak, hogy is kezdjem, hogy magyarázzam?
Te ismered a házam,
s ha emlékezni tudsz a
hálószobámra, azt is tudhatod,
milyen szegényes, elhagyott
ilyenkor innen a Logodi-utca,
ahol lakom.
Tárt otthonokba látsz az ablakon.
Az emberek feldöntve és vakon,
vízszintesen feküsznek
s megforduló szemük kancsitva néz szét
ködébe csalfán csillogó eszüknek,
mert a mindennapos agyvérszegénység
borult reájuk.
Mellettük a cipõjük, a ruhájuk
s õk a szobába zárva, mint dobozba,
melyet ébren szépítnek álmodozva,
de – mondhatom – ha így reá meredhetsz,
minden lakás olyan, akár a ketrec.
suomeksi (käännös: Eliisa Pitkäsalo):
- Miten osaan alkaa, kaiken selittää?
- Sä tunnet mun kodin,
- ja jos muistisi riittää
- myös tiedät kamarin
- ja sen, miten hyjljätty ja tyhjä
- on Logodi-katu yöllä –
- täällä asun.
- Ikkunasta toisiin näkymä on suora?
- sänkyihinsä kaatuneina
- makaavat kuin sokeina
- silmämunat valkeina, katse kääntynyt
mielen viekkaasti väikkyvään sumuun, - koska arkipäivän turtumus on
- päälle kaatunut.
- Kengät, puvut asetettu vierelle,
- itse suljettuina laatikoihin sisälle.
- Niitä päivällä unelmoiden koristavat,
- vaan jos tarkemmin katsot,
joka huoneessa on kalterit.
Badacsonyin suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden kongressin kunniaksi julkaistiin muun muassa unkarilaisen kirjallisuuden 50 kauneinta runoa sisältävä antologia (jonka valitsi kirjallisuudentutkija Balázs Fűzfa) ja siinä oli käännöksiä useille suomalais-ugrilaisille kielille. Tähän antologiaan sisältyi myös edellä mainittu Kosztolányin runo, joka käännettiin unkarista viroksi ja suomeksi. Venäläisille suomalais-ugrilaisille runoilijoille ja kääntäjille lähetimme tarkan venäjänkielisen raakakäännöksen, johon lisäsimme alkuperäistekstin, jotta säemuoto olisi nähtävissä. Kun sain runokäännökset toimitettavaksi, huomasin, että yksi suomalais-ugrilaisista kielistä – jääköön mainitsematta, mikä kieli – oli tuottanut säännönmukaisen käännöksen niin sanotulla Jesseninin säkeistötyylillä (11-12-tavuiset säkeistörivit, neljä säettä, abab-säkeistöriimi). Tässä vaiheessa haluaisin huomauttaa, että kuka tahansa venäläinen suomalais-ugrilainen runoilija voi improvisoida säkeitä tällä Jesseninin tyylillä, ja olen kokenut sen useammin kuin kerran erilaisissa tilaisuuksissa tai vastaanotoilla. Kirjoitin tälle kääntäjälle, että käännöksen säemuoto ei vastaa alkuperäistä. Sanaleikkiä käyttäen sanoisin jopa, että kirjoitin käännöksen vääristelijälle, jonka voisi jopa sanoa suomeksi olevan vääntäjä, ei kääntäjä, vaan vääntäjä, viroksi sanana olisi ehkä väänaja. Vastauksena minulle kerrottiin, että ihmiset pitävät vain tiettyä säännöllistä säemuotoa arvokkaana taiteena. Silloin en tietenkään julkaissut näin vääristynyttä käännöstä. Mutta heräsi kysymys: määrääkö kansan yleinen mielipide kirjallisuuden (tai minkä tahansa muun taidemuodon) arvon, sen sisällöllisen tai muodollisen kehityksen vai pitääkö taiteen vaikuttaa yleisen maun muodostumiseen? Myönnän, että tämä on monimutkainen suhde. Mielestäni Arvo Valtonin romaani "Kirsioks", jonka käänsin unkariksi ja jonka kustannus Nap julkaisi vuonna 2023, käsittelee myös tätä kysymystä.
Esimerkillämme ei ollut vaikutusta. Badacsonyin kirjailijakongressin tapauksessa julkaisimme yli 30 nidettä eri suomalais-ugrilaisilla kielillä tavoitteenamme se, että tätä työtä olisi jatkettu suomalais-ugrilaisten kielten alueilla, mutta tietääkseni mitään ei tapahtunut.
Kirjailijakongressi, Badacsony, 2015
Lyhyesti sanottuna juuri suomalais-ugrilaisen kirjallisuuden yhdistyksessä voisimme tehdä paljon keskustelemalla näistä kysymyksistä ja etsimällä niihin vastauksia. Valitettavasti tämä ei toiminut hyvin edes silloin, kun yhdistys vielä toimi. Badacsonyin kirjailijakongressia valmistellessani järjestin venäjänkielisten suomalais-ugrilaisten kääntäjien kokouksen, jossa keskustelimme sekä teoreettisista että käytännön kysymyksistä. Mutta nyt ei ole mitään toivoa, että voisimme keskustella tällaisista asioista, kun tiedämme, että Venäjän puolella eristys on täydellinen, eikä se johdu COVID-19-pandemiasta vaan sodasta. Kaksi vuotta sitten Hanti-Mansiassa perustettu suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden järjestö ei ole edes ottanut meihin yhteyttä, vaikka he alun perin toivoivat, että kirjailijayhdistyksen puheenjohtajana tervehtisin heitä heidän tilaisuudessaan vähintään verkon välityksellä. Tällaista eristäytymistä näimme kuitenkin myös Tarton suomalais-ugrilaisten maailmankongressissa.
Olemme Badacsonyissa Arvo Valtonin muistoksi. Hän vieraili Badacsonyissa kahdesti viimeisten kymmenen vuoden aikana. Vuonna 2015 hän osallistui suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden kongressiin, jossa hänet palkittiin Unkarin ansioristillä, ritariristillä. Toisen kerran Arvo oli täällä vuonna 2023 Viron, Suomen ja Unkarin kolmenkeskisessä kokouksessa, jossa keskustelimme siitä, miten voimme jatkaa yhteistyötämme AFUL:n puitteissa. Minulla on mieluisa muisto siitä, miten paljon hän nautti vielä syyskuun lopussa mahdollisuudesta uida Balaton-järven miellyttävissä vesissä.
Henkilökohtaisen suhteemme kohokohta ja minulle erityisen merkittävä asia oli se, että käänsimme toistemme teoksia. Edellä mainittua sarjaa varten valitsin ja käänsin kaksi Arvo Valtonin kirjaa: runoantologian Tuhat vuotta valo kantoi minua (Ezer évig hordott engem a fény, 2008) ja valikoiman Miniatyyrejä (Miniatűrök , 2012). Tunnettu budapestilainen kustantamo julkaisi Valtonin romaanin Kirsioks (Cseresznyevirág ) vuonna 2023 minun suosituksestani ja käännöksenäni.
Valitettavasti Valton ei enää näe neljännen käännökseni, uuden miniatyyrikokoelman, julkaisemista, mutta hän kokosi sen aineiston silti itse. Se julkaistaan tänä keväänä.
Arvo käänsi ja julkaisi ikään kuin vastineeksi kolme nidettä minulta: 'Haikud', 'Talvesina' ja viime keväänä julkaistu samojedieepokseni 'Somatu'.
Olen kiitollinen kohtalolle siitä, että sain olla Arvon ajattelukumppani, mutta myös hänen ystävänsä. Säilytän hänen muistoaan ikuisesti.
Esitelmä pidettiin Arvo Valtonin muistoseminaarissa In memoriam Arvo Valton, Badacsonyissa Unkarissa 12.–15. joulukuuta 2024.
M. A. Castrénin seura – muistoja matkan varrelta
Maailman ensimmäinen suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden kokous pidettiin 22.–27.5.1989 Joškar-Olassa. Se oli hyvin merkityksellinen sekä tulevalle M. A. Castrénin seuralle että minulle. Olin yrittänyt päästä Marinmaalle, jossa edeltäjäni prof. Alho Alhoniemi oli käynyt 1980-luvulla kaksi kertaa odotettuaan tätä mahdollisuutta 1960-luvun alusta asti. Vaikka Suomen ja Neuvostoliiton välillä toimi tieteellis-tekninen yhteistyökomitea, joka myönsi tutkijoille apurahoja eli käytännössä matkustuslupia vastavuoroisesti kumpaankin maahan, suomalais-ugrilaisille alueille oli hyvin vaikea matkustuslupaa saada. 1980-luvun lopussa Neuvostoliitto oli tiensä päässä (asia toki varmistui vasta myöhemmin), ja ilmapiiri oli huomattavasti lientynyt: glasnost eli avoimuuden aika oli alkanut.
Suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden kokouksen tärkein primus motor oli marilainen kirjailija Nikolaj (Miklaj) Rybakov, joka oli sekä Marin kirjailijaliiton puheenjohtaja että Neuvostoliiton kirjailijaliiton hallituksen jäsen. Marista tuli kutsu yhdeksälle suomalaiselle: neljälle tutkijalle (minun lisäkseni Raija Bartens, Seppo Lallukka ja Urpo Vento), neljälle kirjailijalle (Leena Laulajainen, Anita Konkka, Inkeri Kilpinen ja Erkki Mäkinen) sekä Yleisradion edustajalle (Asta Heickell). Kokouksen virallisia edustajia oli yhteensä kuutisenkymmentä monilta Neuvostoliiton suomalais-ugrilaisilta alueilta sekä Unkarista ja Virosta.
Kokous oli veret seisauttava, sillä siellä puhuttiin kaikesta aiemmin vaietusta vapaasti ja avoimesti. Päällimmäisenä ongelmana tulivat esiin Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen kansallisen kulttuurin heikkous ja pelko oman äidinkielen häviämisestä. Paljon puhuttiin myös näiden kansojen surullisesta historiasta Neuvostoliitossa: oikeudettomuudesta, Stalinin ajan teloituksista, kulttuurin tukahduttamisesta jne. Kokouksessa päätettiin perustaa Suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden liitto, nykyinen Suomalais-ugrilaisten kirjallisuuksien liitto, joka on sen jälkeen järjestänyt kongresseja muutaman vuoden välein eri puolilla suomalais-ugrilaista maailmaa.
Kun me suomalaiset kokousedustajat matkustimme kotiin eli puksutimme pakolliset kaksi vuorokautta junassa Suomeen, heräsi ajatus perustaa seura vaalimaan suomalais-ugrilaista yhteistyötä, tekemään näitä kansoja tunnetuksi Suomessa ja toisaalta avustamaan ja tukemaan niitä Neuvostoliitossa. M. A. Castrénin seura perustettiin 22. tammikuuta 1990. Sen tarkoitukseksi määriteltiin: 1. luoda yhteyksiä ja edistää vuorovaikutusta Suomen sekä Venäjällä asuvien uralilaisia kieliä puhuvien kansojen välillä, 2. tehdä tunnetuksi näiden kansojen kulttuuria Suomessa sekä 3. tukea niiden kulttuuripyrkimyksiä ja oman kielen viljelyä. Tuohon aikaan ei tällaista organisaatiota ollut. Suomi-Neuvostoliitto-Seura ja siitä siinnyt Suomi-Venäjä-Seura (SVS) olivat profiloituneet hyvin toisella tavalla.
M. A. Castrénin seuran hallitukseen haluttiin sekä tieteen, taiteen (mm. kirjallisuus ja musiikki) että yhteiskuntaelämän edustajia. Seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kirjailija Leena Laulajainen, joka toimi seurassa pitkään ja ansiokkaasti. Ensimmäiseksi saatiin käyntiin stipendiaattivaihto Suomen ja Marin välillä.
V. 1991 oli edessä suurponnistus: Uralilainen kirjallisuuskonferenssi Kieli on kotimaani, joka pidettiin Espoossa; siihen osallistui n. 80 henkeä uralilaisilta alueilta. Pienellä porukalla järjestettiin suurta.
Opetusministeriössä laadittiin v. 1993 eduskunnan toimeksiannosta Suomen sukukansaohjelma, joka käynnistyi v. 1994. Sukukansaohjelma annettiin M. A. Castrénin seuran hallinnoitavaksi, ja sitä ohjaamaan perustettiin neuvottelukunta. Ohjelman keskeisenä tavoitteena oli alusta lähtien ennen kaikkea edistää kansallisten kielten kehittämistä opetuksen ja viestinnän välineinä.
Keskeisimmällä sijalla seuran toiminnassa on ollut suomalais-ugrilaisten kansojen kulttuurin tukeminen. M. A. Castrénin seura on tukenut satoja ruohonjuuritason hankkeita, mm. kirjojen ja sanoma- ja aikakauslehtien julkaisemista uralilaisilla kielillä. Sukukansaohjelman kautta on "pienten" hankkeiden ohella tuettu suunnitelmallisesti myös laajempia projekteja: on mm. julkaistu äidinkieliset historian kirjat ja kansallisen kirjallisuuden antologiat mareille, mordvalaisille, komeille ja udmurteille. Näistä projekteista sovittiin paikallisten opetusministeriöiden kanssa, jotta ne saatiin hyväksytyiksi koulujen ohjelmaan. On järjestetty nuorille kirjoittajakursseja Komissa, Marissa, Mordvassa, Udmurtiassa ja Karjalassa, avustettu kansallisen kielen esiin tuomista sähköisissä medioissa näillä alueilla, tuettu monenlaisia lehti-, radio- ja tv-hankkeita. Kuriositeettina voi mainita YLE:n viikkokatsaukset, joita lähetettiin monen vuoden ajan vuorotellen mariksi, ersäksi, mokšaksi, komiksi ja udmurtiksi sekä eetterissä että internetissä. Hankkeet on kaikki toteutettu yhteistyössä paikallisten toimijoiden kanssa, ei ylhäältäpäin annettuina. Museo- ja kirjastoalan yhteistyö on tukenut suomalais-ugrilaisten alueiden usein pieniä ja taloudellisten ongelmien kanssa painivia yksikköjä.
Tukea on arvostuksen muodossa annettu myös kilpailujen kautta: MAC on jakanut kirjallisuuspalkintoja ja journalistipalkintoja äidinkielellään kirjoittaville suomalais-ugrilaisille kirjailijoille ja journalisteille.
Korkeakouluyhteistyö on ollut minun kannaltani erittäin tärkeää. Suomalaisiin korkeakouluihin ja tutkimuslaitoksiin on kutsuttu satoja Venäjän suomalais-ugrilaisia jatko-opiskelijoita ja tutkijavieraita, ja vastaavasti suomen kieltä on opetettu Marissa, Komissa, Mordvassa ja Udmurtiassa syntyperäisten suomalaisten kieliassistenttien voimin. Näin kuhunkin näiden alueiden yliopistoista on muodostunut suomen kieltä taitava tutkijayhteisö. Tutkijavieraat ovat olleet erityisesti Turun yliopiston kannalta erityisen tärkeitä yhteisprojektiemme takia (olemme mm. laatineet yhdessä yli 10 etäsukukielen sanakirjaa, sekä kaksikielisiä että käänteissanakirjoja).
M. A. Castrénin seura on tehnyt tunnetuksia uralilaisten kansojen kulttuuria Suomessa. Keskeisin vuosittainen tapahtuma on ollut sukukansapäivä syksyisin. Eivätkä vähäisiä ole olleet muutkaan jäsentapahtumat. Osana tätä toimintaa voi pitää myös seuran järjestämiä kulttuurimatkoja, joita on tehty Mariin, Komiin ja Udmurtiaan kaksikin kertaa, Mordvaan ja Hanti-Mansiaan kerran.
M. A. Castrénin seura on myös luonut yhteyksiä ja edistänyt kanssakäymistä Venäjän suomalais-ugrilaisten kanssa mm. korkeakouluyhteistyön ja kirjasto- ja museoalan yhteistoiminnan kautta. Suomalaiset ovat seuran avulla voineet osallistua erilaisiin konferensseihin ja Venäjän uralilaiset puolestaan suomalaisiin konferensseihin ja tapahtumiin. Kolmikantayhteistyö Viron, Suomen ja Unkarin välillä on niin ikään hyödyttänyt Venäjän suomalais-ugrilaisia.
MAC:n toiminnasta voisi tuoda esiin monia tärkeitä ihmisiä, mutta haluan tässä nostaa esiin vain yhden eli seuran pitkäaikaisen puheenjohtajan Ildikó Lehtisen. Ildikó ei ollut pelkästään pj, vaan seuran palkaton työmyyrä, joka kulutti voimiaan ja energiaansa seuran toiminnan hyväksi itseään säälimättä. Hän oli myös ehtymätön ideanikkari, eli hän keksi uusia yhteistyön ja tuen kohteita ja tapoja, välillä radikaalejakin. Toisinaan suorastaan tuntui, että hän oli hallituksen nuorin ja intomielisin edustaja. Museoyhteistyö lepäsi kokonaan hänen harteillaan, ja sehän tuotti monenlaisia tuloksia yhteisjulkaisuista verkkonäyttelyihin. Ildikó myös johti useimpia kulttuurimatkoja ja huolehti niillä sekä ohjelman sujuvuudesta että osanottajien hyvinvoinnista.
M. A. Castrénin seura oli uranuurtaja suomalais-ugrilaisen yhteistyön alalla 1990-luvulla. Tällaisia yhteistyösuhteita ei ollut aikaisemmin. 1920–30-luvun alkuvuosikymmenien sgr. kulttuurikongresseja järjestivät Suomi, Viro ja Unkari, mutta niihin eivät Neuvostoliiton suomalais-ugrilaiset kansat päässeet osallistumaan. NL:n ajan rautaesirippu oli yhteistyön este. Melko nopeasti 1990-luvulla Suomi-Venäjä-Seura loi nahkansa ja alkoi etsiä uutta painopistettä tai perustetta toiminnalleen. Sekin alkoi tehdä matkoja Venäjän uralilaisille alueille, järjestää suomalais-ugrilaisia tapahtumia Suomessa ja organisoida erilaisia yhteishankkeita. SVS tuli myös keskeiseksi toimijaksi suomalais-ugrilaisten maailmankongressien järjestäjänä, ovathan sen rahavarat ja organisaatio olleet vanhastaan aivan toista luokkaa kuin MAC:n, jossa toimintaa on pyöritetty milloin yhden, kahden tai puolentoista hengen voimalla.
Jos 1990-luvun alku oli yhtä sukukansatyön juhlaa ja riemua (tuntui, että uusia yhteistyön muotoja löytyy jatkuvasti), 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmen vei aivan toiseen suuntaan. Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) tilasi selvityksen Sukukansaohjelman toiminnasta v. 2005. Siinä linjattiin, että tarvitaan uusia, suuria, merkittäviä ja näyttäviä yhteistyöprojekteja Suomen ja Venäjän kesken suomalais-ugrilaisten kansojen alalla. Selvityksen tekijä prof. Riho Grünthal tuskin ajatteli, että nämä megaprojektit korvaisivat aiemman ruohonjuuriyhteistyön, mutta... kuinka sitten kävikään. OKM painosti neuvottelemaan Venäjän ministeriön kanssa, ja välillä neuvottelut käytiin MAC:n pään yli, ilman että niistä tai niissä annetuista lupauksista olisi koskaan saatu mustaa valkoisella. Vapaan kansalaisjärjestön asema oli uhattuna, kun OKM:n edustaja istui väliin MAC:n hallituksen kokouksissa ohjaamassa toimintaa. Samaan aikaan Putinin Venäjä kiristi otettaan vähemmistökansoista. Tuntui mahdottomalta hieroa megaprojektia suomalais-ugrilaisesta yhteistyöstä Venäjän kanssa, kun mm. MAC:n ajamat kielipesät tuomittiin naapurissa segregaatioksi, toiminnaksi, jota ei pidä Venäjälle tuoda.
Valtionhallinnossahan instituutiot, jotka sinänsä toimivat hyvin ja tuottavat tulosta, ajetaan nykyideologian mukaan tietyn vuosimäärän jälkeen alas uudistumispakon nimissä. Sukukansaohjelma lopetettiin. Jäljelle siitä jäivät CIMO:n kautta jaettavat stipendit Venäjän suomalais-ugrilaisten alueiden opiskelijoille ja tutkijoille sekä suomen kielen opetus yhdessä alueiden yliopistossa kerrallaan sekä vuosittain pieni määrä OKM:n apurahoja Suomalais-ugrilainen kulttuuriyhteistyö Venäjän kanssa -nimikkeen alla.
Pitkään olimme hiljaiselon vaiheessa. Tilanne huolestutti, koska uralilaiset kansat ja kielet ovat nyky-Venäjällä jo lähes yhtä uhattuina kuin Neuvostoliiton pysähtyneisyyden aikana, eli tarvetta rajat ylittävään suomalais-ugrilaisten kulttuurien tukemiseen ja yhteistyöhön on entistä enemmän.
Sirkka Saarinen
professori emerita
Teksti pohjautuu M. A. Castrénin seuran vuosikokouksessa 28.4.2015 pidettyyn 25-vuotisjuhlaesitelmään.
Venäjän aloitettua hyökkäyssodan Ukrainaan helmikuussa 2022 yhteistyö Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen kanssa keskeytettiin ja M. A. Castrénin seuran juuri päätetyt hankkeet jäädytettiin. OKM:n hakumenettely nimettiin Suomalais-ugrilaiseksi kansainväliseksi kulttuuriyhteistyöksi, ja seura joutui suuntaamaan toimintaansa entistä enemmän Venäjän ulkopuolelle, erityisesti kotimaahan, Viroon ja Unkariin.